Viime aikojen ravintolakulttuuri on kokenut ennennäkemättömiä muutoksia. “Suuri osa myynnistämme on käytännössä ollut iltakymmenen jälkeen, kun juhlakansan talousjärjen remmit ovat suotuisasti löyhenneet”, kuvittelen useammankin kuin yhden ravintoloitsijan toteavan. “Emme tule enää toimeen, koko ala on masentavassa syöksykierteessä. ”

Myös asiakaskunta on kokenut ahdistusta nykyisten rajoitusten piirissä. “Me käytännössä kuolemme kaljan puutteeseen. Tai kaljaan. Tai johonkin!” Kanta-asiakaskunnan harventuminen mietityttää muutenkin kenttää: “Gambi lähti, ei sanonut sanaakaan. Viimeisellä kaljalla sanoi että hallitus mokasi tämän homman, Sorsa ei olisi mokannut.” Oli vaikeaa olla samaa mieltä. “Herrat ja rouvat perkele. Vai onko ne kaikki edes naimisissa?”

Voimme vain seurata tilannetta. Emme tiedä mihin se voi muuttua, koska emme seuraa uutisia. Mutta ravintola-ala on pelastettava, vaikka se vaatisi osaamisalueemme ulkopuolisia toimia. Emme koskaan pääse siihen viisauteen, jolla oppisimme ne tunnistamaan. “Emme ehkä kuole, mutta hyvin hankalaksi tämä elämisen lyhentäminen on tehty”, keksin jonkun sanovan.