• Yleinen

    Aina muoto ennen sisältöä

    Aikonaan ”opiskellessani” opin hyvin nopeasti, että kiinnittämättä huomiota raportoitavan asian sisältöön, sen saa hyväksytettyä keskittymällä raportin ulkonäköön. Tästä kehitin itselleni sloganin ”aina muoto ennen sisältöä”, jota olen ”menestyksekkäästi” noudattanut näihin päiviin asti.

    Esimerkiksi Powerpointia luodessa on tärkeää keskittyä miellyttäviin väreihin (ei räikeitä, eikä pastellia, mutta silmälle ystävällisiä), erilaisten tekstilaatikoiden välyksiin (ne ei vaan saa olla kiinni toisissaan, vaan niiden pitää hengittää. Mutta ei niin paljon että tuntuu kuin ne katselisivat harottavin silmin. Liian kaukana toisistaan olevat elementit ovat jopa tavallaan perverssejä, siinä kun Powerpointin ylipäätään pitäisi olla hellää, mutta määrätietoista kummankin hyväksymää seksiä.) Myös fonttikoko on tärkeä. Jos sitä sinun niin tärkeää ”asiaasi” on kymmeniä sanoja, tilputa ne useammalle slaidille, fonttikoon minimi on ehdoton 12px. Myös tekstilaatikoiden reunojen paksuus on tärkeää. Jos asia on jämäkkää johonkin kaivostoimintaan liittyvää, tulee myös reunaviivojen olla jämäköitä. Ainakin 3px. Jos myydään käsirasvoja, niin silloin ei ole niin väliä. Silloin myös pastellivärit käy ihan all right.

    Powerpoint täydellisine symmetrisyyksineen kruunataan viimeisellä slaidilla aina jollain tylsällä firman logolla. Aivan yhtä hyvin esityksen voi kruunata tekemällä Powerpointilla omanlaisensa animaation, siihen kun kyseisessä taideohjelmistossa löytyy upeat työkalut. Itse tein tällaisen pyöräilevän herrasmiehen nimeltään Mr. Assmister. Jos ihmettelette, miksi kyseinen animaatio on kuvattu kännykällä näyttöpäätteestä, niin sen kun ihmettelette. Niin ihmettelen minäkin ´_’

    Hyviä Powerpoint-hetkiä kaikille. Seuraavassa osassa opettelemme sommittelemaan kuvia kaksikymmentäsivuiseen Word-tiedostoon.

    .

  • Yleinen

    Joulukuu 2022

    Heräsin yhtenä päivänä vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Tai tiesin toki mikä todellisuus nyt olikaan menossa, mutta ajatuksissani menin eri maailmaan. Heräsin, mutta en unesta.

    Tässä nimenomaisemassa todellisuudessa katsoin ulos ikkunasta. Suurten lasiseinien, keinovalojen ja ledilamppujen särisevästä loisteesta katselin ulos pimenevää syysiltaa. Parkkipaikalla oli sekalainen määrä erivärisiä autoja. Suurimmaksi osaksi harmaita, joiden päälle tihutti loppusyksyn jäätävää hienojakoista vettä. Mietin sitä katsoessani miksi olen täällä. Olin suorittamassa jotain määrittelemätontä tehtävää. Istumassa palaverissa, nyökkäilemässä, syomässä viineriä ja naureskelemassa kohteliaasti niiden muidenkin tyhjää elämää viettävien tyhjiä korulauseita oksentavien vertaisteni seurassa. Tai ei edes vertaisten. Nämä ihmiset oli ihan koulutettuja näitä asioita varten. Itseänihän ei ole, siksi olokin oli hieman epätodellinen.

    Kello kävi neljää, kohta olisi aika sulkea yhtiön tarjoaman kohtuuhintaisen kannettavan tietojenkäsittelylaitteen kansi niin kutsutun työpäivän kruunuksi ja kohteliaasti hymyillen toivottaa päivänjatkoja. Tietäen että huomenna olisi täysin samanlainen päivä. Ainoastaan päivänpaiste olisi pikkuriikkisen lyhyempi kestoltaan, käytiinhän jo marraskuuta. Havahduin toteamukseen palaverin vetäjältä, että eiköhän jatketa huomenna. Juumoro, totesivat etänä osallistuneet ja heidän avatarinsa poistuivat vuoronperään osallistujaluettelosta. Varmaan koiran kanssa menevät lenkille, ajattelin, tai punttisalille. Semmoista normaalit ihmiset tekee. Sitten rakastelevat puolisoitaan takkatulen loimussa. Ikean karhuntaljalla. Ajatus huvitti.

    Pakkasin tietokojeeni, puin hattuni, pakkasin asiaankuuluvan juomapulloni ja muistiinpanovälineeni reppuun ja tiesin miten ilta etenee. Kohensin kauluksia. Tihkusateessa tarvoin kohti ostoskeskusta, kävelysiltaa yli kaupunkiin johtavan monikaistaisen tien, läpi käsittämättömään paikkaan rakennetun omakotitaloalueen, puistikon. Leikitellen ajatuksella että se valtaväylä olisi kuin valtimosuoni syöttämässä elämää ja ravinteita suurelle sydämelle, joka pumppaisi toivoa ja uskoa kaikkiin meihin. Ajatus kiehtoi ja hymähdin omalle positiivisuudelleni. Tunsin iloa naiviudestani. Halusin olla naivi. Ja nuori. En ole kumpaakaan.

    Tuuli riepottelee takinhelmaa. Ostoskeskuksessa on matala, 1970-luvulla rakennettu kaljabaari Onni, jonka tiskille könyän. Olen täällä jo tuttu kasvo, olenhan ollut komennuksella jo kaksi viikkoa. Tänään ei tosin ole töissä tuttu käheä-ääninen baarinpitäjä, vaan tiskillä on iloinen, nuorehko tuuraaja. En ole hyvä määrittelemään ihmisten ikiä. Pitää nähdä vuosirenkaat, sutkautan itselleni. Hymähdän.

    Juon vain kaksi tuoppia. Huomennahan on taas työpäivä, ei sovi ikäihmisen vetää itseään aivan piippuun, vaikka se annettava työpanos muutenkin on aika tulkinnanvarainen. Ja onhan se noloa, haista vanhalle viinalle niiden mansikantuoksuisten sisustustyynyihmisten joukossa. Moita huikatessani nuori baarimestari hymyilee ja moimottaa takaisin. Kohennan kauluksia ja kävelen biljardipöydän editse ulko-ovelle. Hetken mielijohteesta käännyn takaisin ja kysyn onko hän huomennakin töissä? Ei ole, hän muuttaa huomenna toiselle paikkakunnalle.

    Niin minäkin. Päätin sen juuri.

  • Yleinen

    Maailmanpoliittisissa myllerryksissä

    On se perkele. Melkein saattoi rauhallisten aikojen koittaessa jo uskoa ihmiskuntaan, että asioista voitaisiin sopia jollain rakentavalla tavalla. Vettä hankittiin kuiville alueille, konfliktien määrä maailmassa oli vähenemään päin. Mutta ainahan sitä tyyntä on myrskyn edellä. Pikainen vilkaisu käynnissä oleviin kriiseihin maailmalla maalaa taas mielen harmaan ja paskan sävyisillä ajatuksilla; edellisiäkään konflikteja ei ole vielä loppuun saatettu. Eikä niissä ole kovin toiveikkaita tulevaisuudennäkymiä. Tuntuu että edes mikään suurvalloista ei ole enää terässään. Jenkeillä on omat luurankonsa ja sisäpoliittiset haasteensa, Venäjä ajautuu mielettömään diktatuuriin, Kiina kurittaa pienimpiään, Pohjois-Korea kehittää ohjuksiaan ja ydinaseitaan. Intia, noh, lisätkää itse. Koulukiusaaja on edelleen pihan kovin jätkä.

    Mutta ei se mitään. On asioita joille emme voi mitään. Tehtävämme on mennä tarvittaessa laulaen maailmanpalon mukana. Pelätähän ei saa. Se on kiellettyä. Ja itku. Se on heikon ihmisen merkki. Ihmisen tulee kaataa autoja ja karjua. Kellon ympäri. Semmoinen se meidän helvetin lutuinen maailmamme vain on. Sori siitä.

  • Kirjoittaja
    Musiikki,  Videot

    Bang Bang

    Suomentaminen on herkkää hommaa. Tulee saada alkuperäisen tarinan essenssi jotenkin tulkittua omalla kotimaisellaan. Mielestäni tämä on verrattain onnistunut yritys. Vaikka toki itse sanonkin.

  • Kotimaa,  Pääkirjoitus

    ”Me kuolemme tänne!”

    Viime aikojen ravintolakulttuuri on kokenut ennennäkemättömiä muutoksia. ”Suuri osa myynnistämme on käytännössä ollut iltakymmenen jälkeen, kun juhlakansan talousjärjen remmit ovat suotuisasti löyhenneet”, kuvittelen useammankin kuin yhden ravintoloitsijan toteavan. ”Emme tule enää toimeen, koko ala on masentavassa syöksykierteessä. ”

    Myös asiakaskunta on kokenut ahdistusta nykyisten rajoitusten piirissä. ”Me käytännössä kuolemme kaljan puutteeseen. Tai kaljaan. Tai johonkin!” Kanta-asiakaskunnan harventuminen mietityttää muutenkin kenttää: ”Gambi lähti, ei sanonut sanaakaan. Viimeisellä kaljalla sanoi että hallitus mokasi tämän homman, Sorsa ei olisi mokannut.” Oli vaikeaa olla samaa mieltä. ”Herrat ja rouvat perkele. Vai onko ne kaikki edes naimisissa?”

    Voimme vain seurata tilannetta. Emme tiedä mihin se voi muuttua, koska emme seuraa uutisia. Mutta ravintola-ala on pelastettava, vaikka se vaatisi osaamisalueemme ulkopuolisia toimia. Emme koskaan pääse siihen viisauteen, jolla oppisimme ne tunnistamaan. ”Emme ehkä kuole, mutta hyvin hankalaksi tämä elämisen lyhentäminen on tehty”, keksin jonkun sanovan.

  • Tyhmät

    Poimintoja tyhmistä ja huonoista vitseistä 3

    Nimimerkki Sepeli kertoo: Anssi Kela oli kasvattanut aivan uskomattomat, Friedrich Nietzschen pensseleille vertoja vetävät punaiset mursuviikset. Viiksien täyteen mittaan kasvamisesta kului viikko, ja Anssin uusi kokoelmalevy ”Nummela 2001, Viikset 2011” ilmestyi kauppoihin. Kokoelma sisälsi Anssin suurimmat hitit uudelleenmasteroituna ja -laulettuna. Levyltä löytyi mm. seuraavat ikimuistoiset laulut:

    Mikan faijan BMW
    —————–

    Ja niin istun uudelleen
    Penkkiin vanhan BMW:N
    Mika ajaa tietenkin
    Se on sen faijan auto
    Mika meistä hiljaisin
    Lauri taas kovaäänisin
    Rami kantakirjamaanikko
    Minä joukon isoviiksisin

    Mä Mikan kaupungilla näin
    Kyyneleitä silmissään
    Sanoi: ”Lauri hengen itseltään”
    Se eilen löydettiin
    Kuolleena Lauri löydettiin
    Ei viiksiä
    Ei mitään
    Mikan faijan BMW…
    Nummela
    ——–

    Löysin elämäni naisen ja me yhteen muutettiin
    Olin kakskytviis kun sanoin: ”Please, eikö mentäis naimisiin?”
    Nyt meil on omakotitalo, vaimo työkseen opettaa
    Minä nukun päivät ja valvon yöt – nää viikset pitää kasvattaa
    Mun täytyy kävellä näin…
    1972
    —-
    Kristian
    kerran teki Jumalan
    luokan kattoon nuuskallaan
    se näköjään yrittää vieläkin viiksiä kasvattaa
    Susannaa
    taisin joskus rakastaa
    mut se ei halunnut olla mun kaa
    ajoi kaljuksi päänsä
    nykyään viiksiä kasvattaa
    Nummelin
    poika etupulpetin
    nuo samat rillit vieläkin
    se on ruvennut näköjään viiksiä kasvattaan
    ihailin
    silloin Roopea kadehdin
    hänen elämänsä halusin
    tanssilattialla sen viikset putoo likkoihin
    Meidän piti muuttaa maailmaa…
    Julle (ent. Milla)
    ————–

    Otan kahvilasta pöydän
    paljas ylähuuli ulko-ovelle päin
    Enkä todellakaan tunne
    minkäänlaista ylpeyttä itsestäin
    Mutsi soittaa kertoakseen
    miten kiva ois jos joskus kävisin
    Mut se veisais vain sen saman virren
    se on kuultu monta kertaa ennenkin
    Se menee näin:
    Julle hei sun täytyy muuttuu
    Sun elämältäs suunta puuttuu
    Sä aina tartut tikkuun lyhimpään
    Sun viikset ei kasva mihinkään
    Sä et oo vittu mikään tyttö enää
    Sun täytyis tehdä jotain järkevää
    ja lapselliset leikkis lopettaa

    Levyn kannessa Anssi Kelan naama oli photoshopattu vanhaan höyryveturiin niin että hänen viiksensä muodostivat karjapuskurin. Asko Kallonen ja Pekka Ruuska kuuntelivat uutta kokoelmaa studion miksauspöydän ääressä ja hymyillen nyökkäilivät toisilleen lopulta yltyen täyteen nauruun. Heillä molemmilla oli aivan sairaat punaiset mursuviikset.

  • Tyhmät

    Poimintoja tyhmistä ja huonoista vitseistä 2

    Nimimerkki
    Informaatiokameli
    kertoo:

    Päiväkodin vieressä oli ollut koko päivän auto, jonka sisällä istui mies suu aivan vitun auki. Päiväkodin lapset ja hoitajat olivat ihmetelleet, mitä mies teki autossa ja miksi tämän suu oli niin vitun auki aivan koko ajan. Työpäivä oli jo päättymässä ja melkein kaikki lapset oli haettu koteihinsa, kun viimeisenä töissä oleva hoitotäti päätti mennä katsomaan, oliko autossa istuvalla miehellä jokin hätänä. Otettuaan ensimmäisen askeleen kohti autoa, miehen pää kääntyi autossa katsomaan hoitotätiä. Hoitotätiä alkoi vähän pelottamaan, mies kun oli ihan saatanan pelottavan näköinen suu ihan vitun auki. Kävellessään lähemmäs autoa, autossa oleva mies alkoi pudistamaan päätään yhä lujemmin ja lujemmin, kuin haluten sanoa hoitotätille, ettei tulisi lähemmäs. Täti kuitenkin käveli auton vierelle ja koputti ikkunaan. Mies ei avannut. Autosta kuului vaimeaa ääntä ja hoitotäti laittoi uteliaana korvansa auton ikkunaa vasten vain havaitakseen kauhean totuuden mysteerin takana;
    Mies karjui.