Muutaman kerran umpikujaan ajettuani päätin ohjastaa ratsut eri suuntaan. Tästä tuntuu nyt kehkeytyvän aika tunnepohjalla teutaroiva perus poppiralli, vaikka minkäänlaista tarkoitusta tähän ei aloittaessa ollut. Eikä halua. Tilanteet ja moodi vaan ohjasi siihen suuntaan. Perkele. Tästä piti tulla hirveä eepos, mutta sorruin todennäköisesti jällen kerran tietokoneella tekemisen helppouteen ja 1 X 2 -rakenteisiin. Tekniikka ajaa tunteen edelle. Tulen korjaamaan tämän puutteen lauluosuuksia äänittäessä, räin beeykkösen tukkoon. Halpa se oli muutenkin.
Varioin tahallani perinteistä AABA -rakennetta vastaan, vaikkakaan siinä juurikaan onnistumatta. Syynähän siihen on, että perinteinen poprakenne on jo niin länsimaalaisen keskivertokuluttajan ja harrastajakotistudiourpon selkärangassa, ettei siitä pääse saatana akupunktiollakaan. Se vaan kuulostaa niin tutulta. Ei akupunktio, en oo edes kokeillut. Selkäranka, Spinal Tap, yeah baby.
Seuraavana ohjelmassa saattaisi olla raitojen siivoamista ja jonkinnäköistä lopullisen kitarasoundin hakemista. Se riippuu siitä, haenko tänään kaupasta kaljaa eller ikke. Jos haen kaljaa, suunnittelen ultimaattista lopputilua, jossa mulla loppuu taidot, onni ja eväät kesken. Jos en, mulla on ikävää 🙁
Sanokaa suoraan vaan, tää kuulostaa rakkauslaululta. Taidankin sen vuoksi tehdä sanat kertoen raivokkaasta ripulista kiinanmuurin rakennustöissä. “kakka näkyy taivaaseen”. Hjöm.
[audio:https://himassa.net/himassa/wp-content/uploads/2009/02/silvio-plee-1a.mp3]