Yleinen

  • Yleinen

    Aina muoto ennen sisältöä

    Aikonaan ”opiskellessani” opin hyvin nopeasti, että kiinnittämättä huomiota raportoitavan asian sisältöön, sen saa hyväksytettyä keskittymällä raportin ulkonäköön. Tästä kehitin itselleni sloganin ”aina muoto ennen sisältöä”, jota olen ”menestyksekkäästi” noudattanut näihin päiviin asti.

    Esimerkiksi Powerpointia luodessa on tärkeää keskittyä miellyttäviin väreihin (ei räikeitä, eikä pastellia, mutta silmälle ystävällisiä), erilaisten tekstilaatikoiden välyksiin (ne ei vaan saa olla kiinni toisissaan, vaan niiden pitää hengittää. Mutta ei niin paljon että tuntuu kuin ne katselisivat harottavin silmin. Liian kaukana toisistaan olevat elementit ovat jopa tavallaan perverssejä, siinä kun Powerpointin ylipäätään pitäisi olla hellää, mutta määrätietoista kummankin hyväksymää seksiä.) Myös fonttikoko on tärkeä. Jos sitä sinun niin tärkeää ”asiaasi” on kymmeniä sanoja, tilputa ne useammalle slaidille, fonttikoon minimi on ehdoton 12px. Myös tekstilaatikoiden reunojen paksuus on tärkeää. Jos asia on jämäkkää johonkin kaivostoimintaan liittyvää, tulee myös reunaviivojen olla jämäköitä. Ainakin 3px. Jos myydään käsirasvoja, niin silloin ei ole niin väliä. Silloin myös pastellivärit käy ihan all right.

    Powerpoint täydellisine symmetrisyyksineen kruunataan viimeisellä slaidilla aina jollain tylsällä firman logolla. Aivan yhtä hyvin esityksen voi kruunata tekemällä Powerpointilla omanlaisensa animaation, siihen kun kyseisessä taideohjelmistossa löytyy upeat työkalut. Itse tein tällaisen pyöräilevän herrasmiehen nimeltään Mr. Assmister. Jos ihmettelette, miksi kyseinen animaatio on kuvattu kännykällä näyttöpäätteestä, niin sen kun ihmettelette. Niin ihmettelen minäkin ´_’

    Hyviä Powerpoint-hetkiä kaikille. Seuraavassa osassa opettelemme sommittelemaan kuvia kaksikymmentäsivuiseen Word-tiedostoon.

    .

  • Yleinen

    Joulukuu 2022

    Heräsin yhtenä päivänä vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Tai tiesin toki mikä todellisuus nyt olikaan menossa, mutta ajatuksissani menin eri maailmaan. Heräsin, mutta en unesta.

    Tässä nimenomaisemassa todellisuudessa katsoin ulos ikkunasta. Suurten lasiseinien, keinovalojen ja ledilamppujen särisevästä loisteesta katselin ulos pimenevää syysiltaa. Parkkipaikalla oli sekalainen määrä erivärisiä autoja. Suurimmaksi osaksi harmaita, joiden päälle tihutti loppusyksyn jäätävää hienojakoista vettä. Mietin sitä katsoessani miksi olen täällä. Olin suorittamassa jotain määrittelemätontä tehtävää. Istumassa palaverissa, nyökkäilemässä, syomässä viineriä ja naureskelemassa kohteliaasti niiden muidenkin tyhjää elämää viettävien tyhjiä korulauseita oksentavien vertaisteni seurassa. Tai ei edes vertaisten. Nämä ihmiset oli ihan koulutettuja näitä asioita varten. Itseänihän ei ole, siksi olokin oli hieman epätodellinen.

    Kello kävi neljää, kohta olisi aika sulkea yhtiön tarjoaman kohtuuhintaisen kannettavan tietojenkäsittelylaitteen kansi niin kutsutun työpäivän kruunuksi ja kohteliaasti hymyillen toivottaa päivänjatkoja. Tietäen että huomenna olisi täysin samanlainen päivä. Ainoastaan päivänpaiste olisi pikkuriikkisen lyhyempi kestoltaan, käytiinhän jo marraskuuta. Havahduin toteamukseen palaverin vetäjältä, että eiköhän jatketa huomenna. Juumoro, totesivat etänä osallistuneet ja heidän avatarinsa poistuivat vuoronperään osallistujaluettelosta. Varmaan koiran kanssa menevät lenkille, ajattelin, tai punttisalille. Semmoista normaalit ihmiset tekee. Sitten rakastelevat puolisoitaan takkatulen loimussa. Ikean karhuntaljalla. Ajatus huvitti.

    Pakkasin tietokojeeni, puin hattuni, pakkasin asiaankuuluvan juomapulloni ja muistiinpanovälineeni reppuun ja tiesin miten ilta etenee. Kohensin kauluksia. Tihkusateessa tarvoin kohti ostoskeskusta, kävelysiltaa yli kaupunkiin johtavan monikaistaisen tien, läpi käsittämättömään paikkaan rakennetun omakotitaloalueen, puistikon. Leikitellen ajatuksella että se valtaväylä olisi kuin valtimosuoni syöttämässä elämää ja ravinteita suurelle sydämelle, joka pumppaisi toivoa ja uskoa kaikkiin meihin. Ajatus kiehtoi ja hymähdin omalle positiivisuudelleni. Tunsin iloa naiviudestani. Halusin olla naivi. Ja nuori. En ole kumpaakaan.

    Tuuli riepottelee takinhelmaa. Ostoskeskuksessa on matala, 1970-luvulla rakennettu kaljabaari Onni, jonka tiskille könyän. Olen täällä jo tuttu kasvo, olenhan ollut komennuksella jo kaksi viikkoa. Tänään ei tosin ole töissä tuttu käheä-ääninen baarinpitäjä, vaan tiskillä on iloinen, nuorehko tuuraaja. En ole hyvä määrittelemään ihmisten ikiä. Pitää nähdä vuosirenkaat, sutkautan itselleni. Hymähdän.

    Juon vain kaksi tuoppia. Huomennahan on taas työpäivä, ei sovi ikäihmisen vetää itseään aivan piippuun, vaikka se annettava työpanos muutenkin on aika tulkinnanvarainen. Ja onhan se noloa, haista vanhalle viinalle niiden mansikantuoksuisten sisustustyynyihmisten joukossa. Moita huikatessani nuori baarimestari hymyilee ja moimottaa takaisin. Kohennan kauluksia ja kävelen biljardipöydän editse ulko-ovelle. Hetken mielijohteesta käännyn takaisin ja kysyn onko hän huomennakin töissä? Ei ole, hän muuttaa huomenna toiselle paikkakunnalle.

    Niin minäkin. Päätin sen juuri.

  • Yleinen

    Maailmanpoliittisissa myllerryksissä

    On se perkele. Melkein saattoi rauhallisten aikojen koittaessa jo uskoa ihmiskuntaan, että asioista voitaisiin sopia jollain rakentavalla tavalla. Vettä hankittiin kuiville alueille, konfliktien määrä maailmassa oli vähenemään päin. Mutta ainahan sitä tyyntä on myrskyn edellä. Pikainen vilkaisu käynnissä oleviin kriiseihin maailmalla maalaa taas mielen harmaan ja paskan sävyisillä ajatuksilla; edellisiäkään konflikteja ei ole vielä loppuun saatettu. Eikä niissä ole kovin toiveikkaita tulevaisuudennäkymiä. Tuntuu että edes mikään suurvalloista ei ole enää terässään. Jenkeillä on omat luurankonsa ja sisäpoliittiset haasteensa, Venäjä ajautuu mielettömään diktatuuriin, Kiina kurittaa pienimpiään, Pohjois-Korea kehittää ohjuksiaan ja ydinaseitaan. Intia, noh, lisätkää itse. Koulukiusaaja on edelleen pihan kovin jätkä.

    Mutta ei se mitään. On asioita joille emme voi mitään. Tehtävämme on mennä tarvittaessa laulaen maailmanpalon mukana. Pelätähän ei saa. Se on kiellettyä. Ja itku. Se on heikon ihmisen merkki. Ihmisen tulee kaataa autoja ja karjua. Kellon ympäri. Semmoinen se meidän helvetin lutuinen maailmamme vain on. Sori siitä.

  • Yleinen

    Perikato goes interactive

    Saatatte muistaa meidät joululevyistämme ja hulppeista äänitysteknisistä ratkaisuistamme muutaman vuoden takaa. Nyt Perikato on päätuottajaansa Kari Petoa kuulematta uudistanut formaattiaan myös yleisöystävälliseen karaokeversioon. Uuden levyn ensimmäinen biisi on yhteislaulettavissa, missä muuallakaan kuin himassanetissä: