On se perkele. Melkein saattoi rauhallisten aikojen koittaessa jo uskoa ihmiskuntaan, että asioista voitaisiin sopia jollain rakentavalla tavalla. Vettä hankittiin kuiville alueille, konfliktien määrä maailmassa oli vähenemään päin. Mutta ainahan sitä tyyntä on myrskyn edellä. Pikainen vilkaisu käynnissä oleviin kriiseihin maailmalla maalaa taas mielen harmaan ja paskan sävyisillä ajatuksilla; edellisiäkään konflikteja ei ole vielä loppuun saatettu. Eikä niissä ole kovin toiveikkaita tulevaisuudennäkymiä. Tuntuu että edes mikään suurvalloista ei ole enää terässään. Jenkeillä on omat luurankonsa ja sisäpoliittiset haasteensa, Venäjä ajautuu mielettömään diktatuuriin, Kiina kurittaa pienimpiään, Pohjois-Korea kehittää ohjuksiaan ja ydinaseitaan. Intia, noh, lisätkää itse. Koulukiusaaja on edelleen pihan kovin jätkä.

Mutta ei se mitään. On asioita joille emme voi mitään. Tehtävämme on mennä tarvittaessa laulaen maailmanpalon mukana. Pelätähän ei saa. Se on kiellettyä. Ja itku. Se on heikon ihmisen merkki. Ihmisen tulee kaataa autoja ja karjua. Kellon ympäri. Semmoinen se meidän helvetin lutuinen maailmamme vain on. Sori siitä.